Living the dream

Inhimillisyys

Olen lukenut Erik Bertrand Larssenin kirjaa Paras. Yhdellä pyörälenkillä kuuntelin kirjaa ja siinä sanottiin, että ne ketkä kohtaavat elämässä vastoinkäymisiä on heillä suuremmat mahdollisuudet menestyä ja onnistua tavoitteissaan. Kuullessani tämän voivottelin hetken itselleni, ettei minulle ole sattunut elämässä mitään. Hermostuin itselleni, kuinka pinnallinen olen, kuinka tyhmä ajatus tämä oli. Aloin miettimään mikä olisi sellainen asia, jota voitaisiin kutsua vastoinkäymiseksi. Olen luennoinut vuosia nuorille koulukiusaamisesta, asioiden -ja ihmisten kohtaamisesta. Näillä luennoilla kerron aina, että suruja ei voi mitata. Toiselle työpaikan menettäminen tai homeinen talo on aivan yhtä suuri suru, kuin toiselle läheisen menettäminen. Me koemme asiat eri tavalla ja hyvä niin.

0cab179e-a2bb-4105-bbc3-00fa525046fe

Mietin omia vastoinkäymisiä, oma sairaus, syöpä. Jalan menettäminen, isäni kuolema, avioero. Jostain syystä en näe niitä edes vastoinkäymisinä vaan kokemuksina, jotka ovat kasvattaneet minusta sen mitä olen nyt. Suren edelleen isääni, joka päivä. Työskentelin seitsemän vuotta vammaisjärjestössä, jossa työ oli ihmisten kuuntelemista, auttamista, tukemista ja paljon amputoitujen ihmisten vertaistukea. Raskaiden ja surullisten päivien jälkeen oli henkireikä päästä lenkille itkemään suru ja paha olo pois, käsitellä asiat. Teen edelleen vertaistukea, mutta vähemmän. Samalla huomaan humaaniuden ja herkkyyden vähenevän. Arvotkin muuttuvat. Huomaan miettiväni päivittäin raha-asioita, sijoituksia, työssä tulosta ja rahoituksia. Eikä siinä ole mitään pahaa, se kuuluu myös elämään. Mietin silti kuuluuko se minun elämääni. Huomaan myös kaipaavani ihmisten auttamista, vaikka teen sitä vieläkin läheisille, työkavereille, valmennettaville. Ehkä silti raadollinen liike-elämä ottaa osansa, kun mietin tällaista.

9b7e0653-1fb6-4416-8042-ab1db26b6c99

Heräsin miettimään tätä herkkyyttä ja humaaniutta kun kävin vertaistukikäynnillä sairaalassa. Tuettavalta oli amputoitu jalka, mukanani oli tuettavan ystävä. Tämä ystävän reaktio herätti minut ajattelemaan tätä kaikkea. Ystävä oli tottakai surullinen, huolestunut, hän ei ollut tällaista ennen kokenut. Kerroin hänelle, kuinka merkityksellistä tuettavalle oli meidän käynti. Kuinka tärkeä on tuntea se suru, se että voi auttaa. Samalla muistin taas mikä elämässä on tärkeää. Minulle elämässä ei ole tärkeää raha, maine & kunnia vaan oma kunnia, rakkaus, perhe. Tottakai urheilussa haluan voittaa yli kaiken ja urheilijana joudun olemaan itsekäs. Kuitenkin olen muutakin kuin urheilija, olen myös isä ja puoliso.  Vaikeinta elämässä taitaakin olla kaikessa paras mitä pitää itselle tärkeänä, tai ainakin minulle. On riittävän vaikeaa olla se paras triathlonisti mikä voit olla, sen lisäksi haluat olla paras isä, paras puoliso. Sitä jumppaa kai me kaikki käymme. Itse olen sen ratkaissut sillä tavalla, että olen päättänyt olla ensin itse onnellinen, jota seuraa se että voin olla paras ihminen myös näissä edellä mainituissa.

b59a8045-df88-450c-9f7d-0ec8b02ffb48